Studiopäiväkirja, päivä 3 - heikoin lenkki

Heikoin lenkki nauttii työn päälle herkkuoluen ansionsa mukaan.

Tätä päivää olen odottanut pelonsekaisin tuntein jo siitä lähtien, kun päätin vaihtaa akustisen sähkökitaraan. Nimittäin päivää jolloin joutuisin äänittämään omat sähkökitaraosuuteni.

Parhaat sähkiksensoittovuoteni koin ala-asteella, jolloin osasin Metallicalta ainakin parisenkymmentä sooloa. Sitten se jäi, kun akkarilla oli niin helppoa ja se sopi tilanteeseen kuin tilanteeseen - kunnes lähes 20 vuoden tauon tartuin siihen uudestaan.

Marttila on käskenyt, että kitaraan pitää vaihtaa uudet kielet ja hienovire on tsekattava kuntoon. Että pitikin vielä mennä lukemaan blogipostaus virityksestä. Se oli virhe. Siitä lähtien olen ollut vainoharhainen vireelle. Käytän kitaran luottopelurilla Hammerilla, joka onneksi on vastikään huoltanut veljeltäni ikuisuuslainassa olevan Epiphonen Joe Passin. Hammerin mukaan keppi on kuosissa, mikä sentään vähän huojentaa.

Päätämme hoitaa kitaraäänitykset virka-aikaan. Ysiltä kannamme vehkeet treeniksellemme ja lähdemme rakentamaan. Kuikka on väsynyt viikonlopun ruisrockaamisesta eikä vaikuta superkiinnostuneelta. Säädämme soundin kitarasta aivan törkeän herkäksi, jolloin jokainen pienikin särähdys kuuluu. Omia pedaaleitani en edes jaksa kaivaa esille, kun Marttilalta löytyy sen verran komea kattaus. Lopputulos koostuu 90-luvun Deluxe Memory Manista, vanhan liiton digitaalisesta Strymon El Capistanista, RC Boosterista ja Kalamazoo Lovepedalista - jos nyt oikein muistan. Vahvareina ovat Fenderin Champ 600 sekä Princeton. Setti on sairaan hyvän kuuloinen, mutta hitto kun on vaikea soittaa. Paineet kasvavat, ja ennen kuin olen ehtinyt oikein mitenkään valmistautua pitäisi jo veivata. Pari ylimääräistä kuppia kahvia tuntuvat sormissa.

Alku on tahmea. Itseäni saan tietenkin siitä syyttää, että temmot ovat hitaat ja vaikeat soittaa. Ja pikkuisenkin kun plektra lyö eri kohtaan kieltä niin johan särähtää. En ensimmäisen biisin aikana muista hengittää.

Toisen arvelen menevän paremmin, mutta mitäpä vielä - entistä haastavampi biisi on vastassa. Olen jo vuosia jättänyt alimman kielen soittamatta F-soinnusta, mutta nyt sekin kuulemma pitäisi peukulla painaa. Särähtää - lähes joka hemmetin kerta. Hikikarpalot nousevat ohimolle: tätäkö tulen hieromaan lopun päivää? Lopulta itselleni epätyypillisesti tapaan saan koottua itseni ja homma menee kutakuinkin nappiin. Loput saadaan editissä korjattua, eikä se ota itsetunnolleni mitenkään.

Kuten vanhat miehet konsanaan, pidämme lounastauon ja jatkamme. Homma alkaa rullaamaan, ja seuraavat biisit menevät melkein kuin vettä vaan. Fiilis on mahtava, kun aivan varkain kahdeksan biisiä on saatu purkkiin - ja vieläpä ennen kuutta. Näin se kuuluu jo parhaat vuotensa ohittaneilla soittajilla mennäkin. Kaukana ovat ajat, kun äänittämiseen vaadittiin ainakin kaksi päivää putkeen, ja yöt valvottiin läpeensä fiilistellen pikku sihneessä. Nyt hommat tehdään määrätietoisesti ja illaksi mennään kotia saunanlämmitykseen - ja se on hyvä niin.

Studiopäiväkirja, päivä 2 - perustukset kuntoon

Se tunne kun kaverit ovat laittaneet saman paidan päälle
ja joudut niiden väliin banaania poskessa.

Kun toisena päivänä hieman myöhässä tulen paikalle, ollaan jälleen demohässäköiden äärellä. Erääseen biisiin piti ensin demon tempoa nopeuttaa, minkä laiskana poikana olin päättänyt Garagebandissa suoraan vain muuttaa. No kun lauluraidan olin tähän biisiin tehnyt erikseen, ei se sitten ollutkaan luontevasti muuttunut tempoa muutettaessa. Lauluraita oli hypännyt jonnekin eri kohtaan, ja kun en sitä ollut sitten tsekannut ennen lähettämistä, olivat Heikki ja Une olleet hieman ihmeissään treeniksellä, kun laulu luikautteli ihan eri taimissa. Taas piti sitten uusi demo tehdä, ja kuten arvata saattaa, ei siitä kaksinen taaskaan tullut. Kerralla purkkiin, maililla eteenpäin ja pois.

Vaan eipä mennyt tämänkään demon kanssa putkeen. Siellä he studion pc:n äärellä ihmettelevät, miten Macin oman tiedostomuodon saisi muutettua pc:lle sopivaksi. Syytän hieman itseni lisäksi myös studiota: ei kai missään muualla kuin jossain kansalaisopistojen atk-kursseilla nykyään enää pc:tä käytetä. Onneksi olin syystä tai toisesta napannut mukaani koneeni, joten sain heitettyä sopivamman version eetteriin. Ja ei kun äänittämään.

Heikki oli tokaissut, että loput viisi biisiä ovat helppoja kuin heinänteko. Siltä se pitkään vaikuttikin. Ensimmäiset kolme menevät kuin vettä vaan, ja Marttila hämmästelee poikien yhteissoittoa. ”Kaikista rumpaleista ja basisteista varmaan sanotaan, että ne soittaa hyvin yhteen, mutta yleensä se on paskapuhetta. Nää jätkät oikeasti vetää hyvin yhteen”, hän sanoi, eikä siihen ainakaan minulla ollut nokankoputteluita.

Sitten alkoi tulla haasteita. Olin piruuttani säätänyt biisit aika montakin pykälää hitaammiksi kuin liveversiot, joten ukot saivat pysyä tarkkana. Kun päästiin entistäkin minimalistisempiin biiseihin eikä enää tehty niin ”ameriikkaa”, oli jopa Kuikalla haluja alkaa vähän kiihdyttämään. ”Soittakaa samalla tavalla vaan uudestaan, mutta Kuikka voisi soittaa paremmin”, tuli parikin kertaa kuultua. Hyvä pistää heidätkin takaisin maan kamaralle, ettei kaikki nyt liian hyvin mene.

Viimeisenä vedetty biisi se vasta huvittikin. Marttila kysyi minulta ja Koukoselta, joka oli tullut tsekkailemaan äänityksiä, että pitäisikö heille mainita vai ei, että sudeilla vedetty komppi ei vain ottanut osuakseen täyttä biisin mittaa. Ei pitäisi, antaa heidän vaan vetää muutama kerta läpi ja leikataan sieltä - muuten he hinkkaavat ihan turhaan vaikka koko yön. ”Hyvä tuli, pistäkää kerran vaan vielä”, sanottiin tarkkaamosta ja pojat tekivät työtä käskettyä tietämättä mitään virhelyönneistään.

Se olisi sitten siinä. Raksatermein kuvattuna, perustukset on nyt luotu. Mietimme, pitäisikö käydä aamusella hakemassa RTV:ltä vähän fiiliksiä jatkolle. Jos ainakin katsottaisin millaista pohjaratkaisua seuraavaksi biiseille rakennettaisiin: tapetit ja maalit saisivat vielä vähän odottaa.

Studiopäiväkirja, päivä 1 - rumpugate

Kuvan vasemmasta laidasta löytyy sessioiden toistaiseksi heikoin lenkki.

Kuten niin monet muutkin äänitykset, nämäkin aloitettiin rummuilla ja bassolla. Sitä ennen piti kuitenkin säätää soittimet. Jostain kumman syystä kovin harvalla rumpalilla on omat kunnon rummut, eikä niitä nytkään löytynyt. Alunperin oli puhuttu yhdet lainarummut, mutta kaksi päivää ennen äänityksiä selvisikin, ettei niitä saadakaan. Kriisi, rumpugate!

Kaikki kontaktit tulivat tarpeeseen, vaikka vähissähän ne näin nopealla aikataululla olivat. Muistaakseni Facebook-keskustelussamme vaihdettiin kärsimyksen nimissä noin 250 viestiä. Epätoivo oli käsillä. Hyvät soundit ovat tämän projektin elinehto, joten ihan millä tahansa kannuilla ei pystytä tekemään. Une väitti kovasti olevansa rumpugateen syytön, eikä tällä aikataululla kaupastakaan ehdittäisi uusia hakea.

Onneksi Wild Willie & Big Dealin rumpalilta Riikosen Tuukalta saimme kannut lainaan, ja suoraan sanottuna se oli viimeinen kortti mitä käsiin saimme. Kun kävin vanhan kunnon Siilaisen punkkitreeniksen naapurista pöntöt hakemassa, oli näky melkoinen. Riikonen myönsi, etteivät ne komeimmilta näytä, mutta kuulemma soivat hyvin. Asia selvä, muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Kun niitä sitten äänitysten alla Gurujen studiolla Heikkien kanssa kasaillaan, on pieni pelko perssiissä. Kaikki toivovat, että ne kuulostavat paremmilta kuin miltä näyttävät. Yllätys onkin melkoinen, kun niistä lähti ihan huikea soundi. Kyllä kaima tiesi! Kasasimme setin sekä Tuukan että studion omista rummuista, ja kuten Marttila soundia kuvaili, ei se missään nimessä ollut sellainen mitä fiilisteltäisiin kuinka hyvä se on vaan kuinka omaperäinen se on. Ja sehän sopii meille. Marttila pisti pöntöt vireeseen ja avot.

Studiotyöskentely on ainakin omakohtaisesti koettuna yhtä ongelmanratkaisua. Une ja Heikki olivat harjoitelleet soittamaan tekemieni onnettomien demojen mukaan, joten niiden surkeus ei sinänsä yllätyksenä tullut. Studiolla itselleni kuitenkin vasta niiden todellinen hirveys paljastui. Kun niitä koittaa kotona äänittää muiden mentyä nukkumaan, on siitä hissuttelusta vaikea saada juuri mitään tolkkua. Hävetti kuunnella. Ahdisti. Garagebandin klikkin kuulosti ihan kammottavalta. Poikien mukaan ne kelpasivat, ja kunhan he saavat hommat purkkiin niin eipä tarvitse niitä enää kuunnella. Ikinä.

Noin viiden tunnin säätämisen ja muutaman kahvipannullisen jälkeen itse soitto pääsi alkuun. Ukot halusivat ensimmäisiksi vaikeimmat biisit, mitkä kumma kyllä olivat myös vanhimmat. Piruuttani olin laittanut temmot hintsun verran liian hitaiksi, joten niihin soittaminen oli varsin vittumaista puuhaa. Pelkkää priimaa kuitenkin pukkasi tulemaan. Hyvin olivat jampat treenanneet.

Kahden biisin jälkeen otettiin vielä yksi käsittelyyn. Marttilan mielestä säkeistöissä oli hyvä meininki, mutta kertsi vei liikaa Ruotsin-laivafiiliksiin. Vaikka sinänsä Ruotsin-laivafiiliksissä ei ole mitään pahaa, tosin ei hyvääkään, pistettiin touhua suoremmaksi. Mielelläni vähän edes moittisin jätkiä, mutta niin hienosti muuttivat lennosta menoa, että ei voi kun virtuaalisesti olalle taputtaa. Fyysisesti en sitä tee.

Puoli yhdentoista aikaan, reilun kahdeksan tunnin touhuamisen jälkeen kolme rallia oli saanut komeat pohjat. Fiilis oli erittäin hyvä, tästä on hyvä jatkaa. Lopulta kuuntelumoodi oli hirttänyt niin pahasti päälle, että arvioin kodin narinoita aina puoli neljään asti ennen kuin sain unenpäästä kiinni. Huomenna jatketaan.

Studiopäiväkirja, päivä 0 - juoni tiivistyy

Mustarinta innehåller Joonas Pihlaja, Jerry Tervo, Heikki Kuikka, Jukka Rossi,
 Jenni Hanikka, Antti Koukonen, Tuukka Tams & Ilkka Kosunen

Yhtye kun päätyy siihen vaiheeseen, että uusia biisejä on tullut treeniksellä tahkottua ihan tarpeeksi ja haluaisi niille tehdä jotain, on ne joko tuotava livenä ihmisn eteen tai sitten pistettävä purkkiin. Tai ainahan ne voi heittää pöytälaatikkoon ja antaa ajan unohtaa. Me päädyttiin ratkaisuun numero kaksi.

Paljon on tapahtunut siitä kun edellisen kerran olimme tässä pisteessä. Highway Burns -niminen orkesteri oli tahkonnut treeniksellä ihan tarpeeksi uusia ralleja ja ne pistettiin narulle kesällä 2013. Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyimme lopputulokseen, jossa ”Haikkarit” saivat siirtyä tauolle ja uusi pumppu pistettiin alulle. Näistä vaiheista mieleenpainuvin oli, kun Haikkareiden basisti Mikko pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti, että ”Tuukka, mä arvostan sitä että olet niin luova, mutta nyt olet mennyt liian pitkälle.” Sillä hetkellä tajusin, että tämähän on tehtävä juuri näin.

Levy oli, vain bändi piti perustaa. Jukan kanssa pidimme ideariihen ja päädyimme nimeen Mustarinta. Viittaukset lähiseutuun, tummaan mieleen ja ”johonkin kuvitteelliseen lintuun” kutkuttivat. Mukaan kysyttiin ensin Joonas ja Antti vanhasta bändistä, sitten Heikki bassoon. Arveltiin tosin ettei se tule kun ei muilta soitoiltaan ehdi ja ajateltiin, että onko ”liian hyvä” meille. Ihme kyllä Heikki oli heti messissä, ja näin jälkikäteen ajateltuna Mustarintaa ei olisi koskaan tullut ilman Heikkiä. Aluksi ajateltiin pitää porukka pienenä, että mahtuu henkilöautoon ja helposti liikkumaan, mutta sitten haluttiinkin Ilkka koskettimiin ja pitihän Jennikin tietty saada mukaan lauluun. Se siitä kompaktiudesta.

Keikkoja vedettiin, ja Pimeä tie -levystä tykättiin - antoihan jopa Rumbakin sille peräti neljä tähteä. Alusta saakka oli kuitenkin ideana, että tähän ei jäädä vaan kehitys kehittyy. Se tarkoitti uusien biisien tekemistä.

Yhteensä seitsemän kappaletta ja yksi coveri valikoituivat verrattain lyhyessä ajassa. Vanhin niistä on aihiona jo muutaman vuoden takaa ja yhtä on soitettu vuoden päivät keikoilla, mutta loput tulivat oikeastaan muutaman kuukauden sisällä. Ne valikoituivat valehtelematta satojen hapuilevien äpyttimeen tallennettujen demojen joukosta, ja muutamat valmiit biisit joutivat takaisin digitaaliseen pöytälaatikkoon. Joukosta valikoituja ralleja me sitten treeniksellä aloimme työstää joskus joulun 2014 aikaan vajavaisella porukalla.

Jenni ja Antti olivat siirtyneet Tanskaan opintojen ja hyggemenon perässä, joten siellä me sitten oltiin - ilman rumpuja ja toista laulua. Sehän alkoi pidemmän päälle puuduttamaan. Tuntui ettei homma etene, joten Jukka ja Heikki kysyivät ystävältään Unelta, olisiko kiinnostusta tulla silloin tällöin paukuttamaan. Kiinnostusta oli, kun aiemmasta kamppeestamme Une oli digannut ja muutamien vuosien tauon jälkeen soittointoakin riitti. Tosin kotipuolessa oli vissiin puhuttu, että taas Jukka vei tyypin pois perheen luota viitaten Heikin vähentyneeseen lastenhoitoaikaan.

Ekat treenit Unen kanssa osoittivat, että tämä tyyppi pitää saada mukaan. Koukustakaan emme tosin halunneet luopua eikä Koukkukaan halunnut jäädä pois - tosin sitoutuminen Tanskasta on vähän niin ja näin - joten päädyimme ottamaan Unen rumpujen taa ja Koukku ”ylennettiin” perkkaosastolle. Kaikki voittivat - varsinkin bändi. Nyt meitä olikin sitten vaatimattomat kahdeksan jamppaa, hiton hyvät uudet biisit ja kova meno.

Että ei kun studioon.

Ensin oli hoidettava rahoitus. Sopparia meillä ei kenenkään kanssa ole, ja on hyvin vaikea nähdä, että sellaista tulisikaan. Omasta takaa on jonkin verran pätäkkää, mutta lisää tarvitaan. Joensuun Popmuusikkojen rahastosta saimme mojovat 866,67 euroa. Tämän rahan käyttöön saadaksemme meidän on itse pistettävä noin pari tonnia studiokuluihin, mikä kyllä ylittyy varmasti. Päätimme tällä kertaa laittaa kaiken tallessa olevan studioon ja miettiä vasta sitten, tehdäänkö jotan fyysistä ja jos tehdään niin mistä siihen budjetti. Se on sitten sen ajan murhe, ensin tarvitaan kunnon kampetta.

Viime levyn äänitti ja miksasi Janne Tanskanen ja hiton hyvää jälkeä Tunkki tekikin. Tällä erää ajattelimme kuitenkin koittaa toisenlaista soundia, joten kysyimme äänittäjä-miksaaja-tuottajaksi useammassa sopassa kauhaansa pyöräyttänyttä Heikki Marttilaa, joka oli heti innolla mukana. Keskustelimme läpi millaisella ajatuksella ajattelimme hommat tehdä ja kun niin sanotusti yhteinen sävel löytyi niin hommiin suti.

Tästä keskustelusta Sointulan terassilla on nyt reilu kuukausi. Sen jälkeen olen äänittänyt lisää demoja, että olemme voineet tsekata sävellajit ja temmot justiinsa kohdilleen ja on treenattu paljon - jopa kerran ihan koko bändin kanssa. Tämä oli muuten eka kerta koskaan, mutta onneksi se kuulosti saman tien hiton hyvältä.

Huomenna se kaikki alkaa. Studio on varattu, miehet ovat valmiina ja jos kaikki menee kuten pitääkin, on torstai-iltaan mennessä kahdeksan uutta biisiä rumpujen ja bassojen osalta paketissa. Taas on edessä se  jännittävä vaihe, joka tuntuu pitkältä mutta kiireiseltä, hauskalta mutta uuvuttavalta ja antoisalta mutta hitosti ottavalta. Verta, hikeä, kyyneleitä on edessä, mutta varmasti myös riemua ja pari bisseä.

Uusi sivu on kääntynyt.

Ps. Menovinkki: Uusia biisejä pääsee kuulemaan livenä Popkatu-klubilla 17.7.