Pimeä tie

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Studiopäiväkirja, päivä 3 - heikoin lenkki

Heikoin lenkki nauttii työn päälle herkkuoluen ansionsa mukaan.
Tätä päivää olen odottanut pelonsekaisin tuntein jo siitä lähtien, kun päätin vaihtaa akustisen sähkökitaraan. Nimittäin päivää jolloin joutuisin äänittämään omat sähkökitaraosuuteni.

Parhaat sähkiksensoittovuoteni koin ala-asteella, jolloin osasin Metallicalta ainakin parisenkymmentä sooloa. Sitten se jäi, kun akkarilla oli niin helppoa ja se sopi tilanteeseen kuin tilanteeseen - kunnes lähes 20 vuoden tauon tartuin siihen uudestaan.

Marttila on käskenyt, että kitaraan pitää vaihtaa uudet kielet ja hienovire on tsekattava kuntoon. Että pitikin vielä mennä lukemaan blogipostaus virityksestä. Se oli virhe. Siitä lähtien olen ollut vainoharhainen vireelle. Käytän kitaran luottopelurilla Hammerilla, joka onneksi on vastikään huoltanut veljeltäni ikuisuuslainassa olevan Epiphonen Joe Passin. Hammerin mukaan keppi on kuosissa, mikä sentään vähän huojentaa.

Päätämme hoitaa kitaraäänitykset virka-aikaan. Ysiltä kannamme vehkeet treeniksellemme ja lähdemme rakentamaan. Kuikka on väsynyt viikonlopun ruisrockaamisesta eikä vaikuta superkiinnostuneelta. Säädämme soundin kitarasta aivan törkeän herkäksi, jolloin jokainen pienikin särähdys kuuluu. Omia pedaaleitani en edes jaksa kaivaa esille, kun Marttilalta löytyy sen verran komea kattaus. Lopputulos koostuu 90-luvun Deluxe Memory Manista, vanhan liiton digitaalisesta Strymon El Capistanista, RC Boosterista ja Kalamazoo Lovepedalista - jos nyt oikein muistan. Vahvareina ovat Fenderin Champ 600 sekä Princeton. Setti on sairaan hyvän kuuloinen, mutta hitto kun on vaikea soittaa. Paineet kasvavat, ja ennen kuin olen ehtinyt oikein mitenkään valmistautua pitäisi jo veivata. Pari ylimääräistä kuppia kahvia tuntuvat sormissa.

Alku on tahmea. Itseäni saan tietenkin siitä syyttää, että temmot ovat hitaat ja vaikeat soittaa. Ja pikkuisenkin kun plektra lyö eri kohtaan kieltä niin johan särähtää. En ensimmäisen biisin aikana muista hengittää.

Toisen arvelen menevän paremmin, mutta mitäpä vielä - entistä haastavampi biisi on vastassa. Olen jo vuosia jättänyt alimman kielen soittamatta F-soinnusta, mutta nyt sekin kuulemma pitäisi peukulla painaa. Särähtää - lähes joka hemmetin kerta. Hikikarpalot nousevat ohimolle: tätäkö tulen hieromaan lopun päivää? Lopulta itselleni epätyypillisesti tapaan saan koottua itseni ja homma menee kutakuinkin nappiin. Loput saadaan editissä korjattua, eikä se ota itsetunnolleni mitenkään.

Kuten vanhat miehet konsanaan, pidämme lounastauon ja jatkamme. Homma alkaa rullaamaan, ja seuraavat biisit menevät melkein kuin vettä vaan. Fiilis on mahtava, kun aivan varkain kahdeksan biisiä on saatu purkkiin - ja vieläpä ennen kuutta. Näin se kuuluu jo parhaat vuotensa ohittaneilla soittajilla mennäkin. Kaukana ovat ajat, kun äänittämiseen vaadittiin ainakin kaksi päivää putkeen, ja yöt valvottiin läpeensä fiilistellen pikku sihneessä. Nyt hommat tehdään määrätietoisesti ja illaksi mennään kotia saunanlämmitykseen - ja se on hyvä niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti