Studiopäiväkirja, päivät 8-9 - ulkomaan ihmeet

Perkkojen soittaminen on hikistä puuhaa. Sekös Marttilaa naurattaa.

Jenni ja Antti tekevät kesällä pikapyrähdyksen Joensuuhun, ja maailman- matkaajilla riittää kiirettä. Silti on selvä juttu, että heidät on levylle saatava - vaikka juurikaan ei ehditä treenata ja hyvä kun he biisien nimiä oppivat. Luotto on tietenkin kaikesta huolimatta kova.

Kaksi päivää on varattu taustalauluihin ja perkussioihin. Heti kättelyssä soitamme Jukalle, että hän saa tulla vetämään omat jollotukset joku toinen kerta - näissä on jo ihan riittävästi hommaa. Jennin kanssa ollaan kyllä stemmoja katsottu ja Antti on tsekannut omia juttujaan, mutta Marttila on tiukkana: ne pitää mennä just eikä melkein. ja onhan se hyvä, että edes joku ei katso sormien läpi.

Käytännössä kaikki treenaamamme jutut menevät uusiksi. Ei käy Jemppaa kateeksi. Heti on sisäistettävä uudet melodiat ja suoritettava ne täydellisesti. Vielä kun itse olen vedellyt lauluja fiiliksellä vähän miten sattuu, niin niihin osuminen on hankalaa. Hienosti Jenni klaaraa, vaikka touhu on äärimmäisen pikkutarkkaa. Stemmalaulut on oikeasti lähes perseestä vetää, mutta kyllä ne on sen arvoisia. Muistakaa nostaa hattua aina taustalaulajille: he sen touhun oikeasti tekevät eivätkä koppavat liidaajat.

Etenemme biisi kerrallaan niin laulujen kuin perkkojenkin osalta. Antti on saanut muun muassa Sonikissa soittavalta Lappalaisen Jarilta lainaan puuhakassin, missä on jos jonkinlaista hilavitkutinta. Ehdoton suosikkini on langanpätkä, jossa roikkuu liuta tavallisia ura-avaimia. On päivänselvää, että sitä on äänitettävä. Muuten käytössä on perus sheikkeriä, tamburiinia ja Koukun kestosuosikki cajonia.

Kahden päivän ehdoton kohokohta on, kun päätämme Tippa ja valtameri -nimiseen biisiin täräyttää Jennin huilusoolon. Pan-huilu on toiveissa, mutta kun sitä ei löydy, nappaa Jemppa laukustaan mystisen kiinalaisen huilun, jonka soundi ei kyllä Kolmen sepän patsaan bändeille jää kakkoseksi. Hän jopa klaaraa kinkkisen ylennetyn D mollin, joka sävellajina on lähes kaikille soittimille perin vittumainen. Sooloa ei voi oikein kuvata millään muulla sanalla kuin eeppinen.

Parin päivän rypistyksen jälkeen on ilo huomata, että vaikka heinäkuun olemattomat helteet on tullut kärvisteltyä bunkkerissa ja kotoa poissa vietetty aika kiristää tunnelmaa jo vähän siellä sun täällä, alkavat biisit asettua uomiinsa ja niistä tulee törkeen hyvät. Yes we can!

Studiopäiväkirja, päivä 7 - liidit taputellaan

Keikki pistää barskalla haisemaan. Fokus, muista fokus.

Studiopäiväkirja on jälleen joutunut pitämään pientä lepoa, kun levylle tulevan coverin oikeuksien metsästäminen on osoittautunut kutkuttavan haastavaksi. Siitä lisää TÄÄLLÄ 

Takaisin kuitenkin studiotöiden ihmeelliseen maailmaan, palataan tuohon coveriin sitten toiste.

Toinen päivä edessä Saastamoisen Mikon studiolla. Taas olen myöhässä, mutta onneksi olen availlut aamuisella koirankusetuslenkillä ääntä paremmin. Minusta tuntuu siltä, että haluan ottaa alkupään rallit uudestaan - ne pitää olla timanttiset. Tai ainakin niin timanttiset kuin omalla mittapuulla ne saa. On varmaan lenkkipolulla ihmetelty yksikseen aarioita laulavaa hampuusia.

Muille sopii myös, että luikautan, kun lupaan, että vedän ne paremmin. Ja niin teenkin. Taas oli mennyt elämästä muutama tunti hukkaan, kun sai suoraan painaa eiliset laulut deletellä. Onneksi se oli sen arvoista ja nyt on kunnon vokaalit purkissa. Siirrän vuoron Jukalle.

Tänään on tarkoitus pistää loput kitarat nauhalle, ja vaikka aikaa on, ei sitä ole hukattavaksi. Jokaiseen biisiin kun valikoidaan juuri siihen sopiva soundi, sovitus tsekataan viimeisen päälle ja vire pitää olla joka kerta täydellinen, on siinä ihan riittävästi palasia kohtaamaan toisensa.

Tykkään siitä, että Marttila pitää tiukkaa otetta. Homma pysyy kasassa, kun joku sanoo, milloin joku on varmasti riittävän hyvä eikä tarvitse itse arpoa. Lauluista tarvittiin joka biisistä kolme hyvää raitaa, jotta on mistä valita, enkä varmasti olisi yksin kyennyt tekemään valintaa. Kitaroiden kohdalla tsekataan, että milloin saa ottaa kuuluisia ”taiteellisia vapauksia” ja milloin pitää vetää just eikä melkein. Välillä Jukkaa on pidettävä ruodussa, ettei tule ylimääräisiä ääniä; toisinaan häntä saa puskea kikkailemaan enemmänkin. Sopivalla ruoskinnalla saa ravurin ajamaan oikein. Tai jotain.

Heikki Kuikka aka Keikkihuikka pääsee myös hommiin. Hänellä on kovat visiot baritonikitaran käytöstä, ja kun hänellä on visio hän saa sen myös toteuttaa. Kitarana on Marttilan komea Danelectron barska, josta Heksa vetää hetkessä hienot jutut. Levyn avausraita saa sillä suoraan lihaa luiden ympärille, ja sen idea alkaa muodostua. Kesämies sanoo soronoo ja häipyy takaisin mökille.

Soundeissa aina överit on parempi kuin vajarit. Tuntuu jopa, että skitat saa vetää yllättävän häröksi, eikä se tunnu vielä missään. Kuka murhasi Kyllikki Saareen vedetään kunnon happosoolo, ja silti se istahtaa sievästi joukkoon. On se kummaa.

Kaksi biisiä tuottaa ongelmia. Toiseen ei yksinkertaisesti keksitä mitään järkevää, toiseen hyvin vähän järkevää. Päädytään siihen, että jos ei keksitä niin ei keksitä ja tehdään sitten jollain toisella soittimella halutut jutut. Toiseen vedetään vain juuri sen verran kuin on tarve. Ei sitä aina kaikkien tarvitse yhtä aikaa täysiä soida - päinvastoin.

Homma etenee jopa epäilyttävän mallikkaasti. Mietin, että kaukana ovat ajat, kun äänityksiin tarvittiin yötä päivää kolme-neljä vuorokautta, kaljaa meni koritolkulla ja kaikki tehtiin hetken mielijohteesta. Ehkä molemmissa on puolensa, mutta ei tämä kyllä yhtään harmita. Illaksi pääsee kotiin ruoan äärelle, eikä päähänkään satu. Jälkikin vaikuttaa heti hyvältä, eikä aamulla tarvitse ihmetellä, että mitäs sitä tuli touhuttua.