Studiopäiväkirja, päivät 8-9 - ulkomaan ihmeet

Perkkojen soittaminen on hikistä puuhaa. Sekös Marttilaa naurattaa.

Jenni ja Antti tekevät kesällä pikapyrähdyksen Joensuuhun, ja maailman- matkaajilla riittää kiirettä. Silti on selvä juttu, että heidät on levylle saatava - vaikka juurikaan ei ehditä treenata ja hyvä kun he biisien nimiä oppivat. Luotto on tietenkin kaikesta huolimatta kova.

Kaksi päivää on varattu taustalauluihin ja perkussioihin. Heti kättelyssä soitamme Jukalle, että hän saa tulla vetämään omat jollotukset joku toinen kerta - näissä on jo ihan riittävästi hommaa. Jennin kanssa ollaan kyllä stemmoja katsottu ja Antti on tsekannut omia juttujaan, mutta Marttila on tiukkana: ne pitää mennä just eikä melkein. ja onhan se hyvä, että edes joku ei katso sormien läpi.

Käytännössä kaikki treenaamamme jutut menevät uusiksi. Ei käy Jemppaa kateeksi. Heti on sisäistettävä uudet melodiat ja suoritettava ne täydellisesti. Vielä kun itse olen vedellyt lauluja fiiliksellä vähän miten sattuu, niin niihin osuminen on hankalaa. Hienosti Jenni klaaraa, vaikka touhu on äärimmäisen pikkutarkkaa. Stemmalaulut on oikeasti lähes perseestä vetää, mutta kyllä ne on sen arvoisia. Muistakaa nostaa hattua aina taustalaulajille: he sen touhun oikeasti tekevät eivätkä koppavat liidaajat.

Etenemme biisi kerrallaan niin laulujen kuin perkkojenkin osalta. Antti on saanut muun muassa Sonikissa soittavalta Lappalaisen Jarilta lainaan puuhakassin, missä on jos jonkinlaista hilavitkutinta. Ehdoton suosikkini on langanpätkä, jossa roikkuu liuta tavallisia ura-avaimia. On päivänselvää, että sitä on äänitettävä. Muuten käytössä on perus sheikkeriä, tamburiinia ja Koukun kestosuosikki cajonia.

Kahden päivän ehdoton kohokohta on, kun päätämme Tippa ja valtameri -nimiseen biisiin täräyttää Jennin huilusoolon. Pan-huilu on toiveissa, mutta kun sitä ei löydy, nappaa Jemppa laukustaan mystisen kiinalaisen huilun, jonka soundi ei kyllä Kolmen sepän patsaan bändeille jää kakkoseksi. Hän jopa klaaraa kinkkisen ylennetyn D mollin, joka sävellajina on lähes kaikille soittimille perin vittumainen. Sooloa ei voi oikein kuvata millään muulla sanalla kuin eeppinen.

Parin päivän rypistyksen jälkeen on ilo huomata, että vaikka heinäkuun olemattomat helteet on tullut kärvisteltyä bunkkerissa ja kotoa poissa vietetty aika kiristää tunnelmaa jo vähän siellä sun täällä, alkavat biisit asettua uomiinsa ja niistä tulee törkeen hyvät. Yes we can!